Tähän blogiin olen viimeksi kirjoittanut vuonna 2013, hassua miten nopeasti aika menee eteenpäin - lähes huomaamatta. Välissä ehdin valmistua lukiosta, viettää kaksi kesää töissä, hommata pari hevosta ja sitä rataa, normi liibalaabaa. Tällä hetkellä tuntuu että kaikki kaatuu niskaan enkä voi/pysty puhumaan kenellekään, koska tuntuu ettei ole ketään...
Eniten mua kalvaa tällä hetkellä kaverittomuus. Tai on mulla yksi tai kaksi kaveria, joiden kanssa olen enemmänkin yhteyksissä. Joko kaikki muutti pois tai jätti mut yksin. Lukiossa oli oikeasti paha paikka tajuta että jäin yksin, yksinyksin. Kaverit hylkäsi mut. Sopeuduin siihen, koska mitä muutakaan oisin voinut tehdä... Se satutti, satutti ihan hirveästi, koin tulleeni hylätyksi, täysin paskaksi, vaikka olin jo valmiiksi pohjamudissa itsetuntoni kanssa. Tavallaam tiesin etten mä ehkä ollutkaan se syypää, mutta silti pieni tai vähän isompikin ääni päässä jyskytti että se oli mun syytä. Mä vaan unohduin.
Kaksi kesää oon nyt ollut samassa paikassa töissä ja se on ollut ihan parasta, varsinkin viime kesä! Mulla oli parhaat työkaverit ja touhuttiin yhdessä hyvässä hengessä. Kesään mahtui paljon naurua kuin itkuakin, mutta mulla oli aidosti hauskaa, aidosti tunsin kuuluvani johonkin porukkaan vaikka olin se hiljaisin ja kaiketi oudoin tyyppi. Tuntui että mut hyväksyttiin sellaisenaan tai ei sellaisenaan, mutta anyway. Emmä uskalla olla oma itteni kenenkään seurassa, paitsi kotona ja pitkäaikasen ystävän kanssa, koska se tuntee ja tietää millanen oon niin mun ei tarvii hävetä. Hävetä, siinähän se mystinen ja voimakas sana. Häpeän käytöstäni, pelkään toimivani väärin ja häpeän virheitäni, se vaan on fakta. Pelkään virheitä, pelkään saavani huudot virheestä, haluan olla virheetön. Tai ei, emmä halua olla virheetön, haluan vaan että saisin vapaasti mokata ja oppia, ilman pelkoa häpeästä. Joten pelkään olla oma itseni, helpompi olla se vähän outo ja varautunut, kun tuoda esiin muille se etten oikeasti tiedä "ihmisten jutuista" mitään. En tunne täältä kyliltä ketään enkä osaa puhua normaaleista asioista. Olen käytännössä kasvanut tallilla hevosten parissa ja niistä voisin puhua melkein aiheesta kun aiheesta, mutta kun pitäisi puhua arkipäivän asioista, en osaa sanoa mitään. En osaa keskustella. Haluaisin yrittää mut en pysty, yritin kuinka kovasti keksiä jutun juurta, se kaatuu aina muhun kun en enää osaa vastata mitään mikä veisi keskustelun eteenpäin. Pitäisi kai opetella, mutta on helpompi olla hiljaa vaikken haluaisi. Pelkään antaa itsestäni enemmän kuin kuoren....
Surkeiden sosiaalisten suhteiden lisäksi en osaa suhtautua miehiin. Eipä niitä jonoksi asti ole millään tasolla todellakaan, mutta ongelma on lähinnä se että ihastun tyyliin kaikkiin miehiin, jotka ottavat kontaktia minuun ilman mitään takaa-ajatuksia, siis normaalia keskutelua. Olen sinisilmäinen ja lörpötän kaikkee shaissea heti suusta ulos kun silmä välttää vaikka koitan pitää itseni kasassa... Ihan hitokseen noloa, oikeesti... Ja usein nämä ihastuksen kohteet ovat sellaisia, joihin mulla ei ois saumaa koskaan, ei koskaan.
Kaiken paskan lisäksi lihoin 2015 ihan törkeästi ongelmieni takia. Nykyään olen jäätävä ylipainoinen pullukka, joka yrittää sählätä elämässään eteenpäin. Olin kirjoittanut 2013 tavoitteisiin lenkkeilyn, mutta paskat sitä koskaan aloittanut. Nyt olen siinä jopa ryhdistäytynyt hiukan, mutta eiköhän flunssa puskenut päälle samantien, joten tästä kun toivun kokonaan niin uusi yritys... Tämä vaivaa mua paljon, sillä kuka nyt haluaa olla läskin ja säälittävän sosiaalisesti tyhmän kanssa, joka ei ole nätti? Se seinäruusu, jota kaikki säälii ja tuijottaa, jos edes huomaavat.
Näkymättömyys, se kalvaa todella paljon. Tuntuu että muutun näkymättömäksi muille. Tänään vietettiin pikkuveljen synttäreitä ja mulle ei ollut laitettu lautasta, pieni asia, mutta loukkasi kyllä valmiiksi väsynyttä itsetuntoani. Lisäksi se, että mua ei kuunnella. En voi puhua ongelmistani tai ajatuksistani, koska tuntuu että aina vähätellään, jos kukaan ylipäätään kuuntelee. Tai jos kerron niin toinen ei edes yritä ymmärtää ja vaihtaa seuraavaan aiheeseen. Lisäksi pienipätöinen asia, mutta kun mulla todettiin "laktoosivamma" niin ihmisiltä kesti kauan oppia hommaamaan jotain laktoositonta mulle. Enkä nyt heittäydy marttyyriksi ja pahoita mieltäni ja ole katkera, mutta kyllä se loukkasi tai ne lukemattomat kerrat kun totesin että ei haittaa, mulla on omat eväät tai kun äiti sanoi ettei musta tarvii välittää, hyvällähän se sanoi sen heille, kenen luo mentiin vierailemaan, mutta itseäni se loukkasi. Yksi iso asia on myös se, että mä tunnun olevan aina se, joka joustaa tai jolle unohdetaan lähettää jotain tai unohdetaan joku juttu, joka liittyy muhun ja saan olla aina muistuttamassa. Tämä on oikeasti iso asia, mutta en uskalla lopettaa joustamista kun mullekin on joustettu mukavasti enkä uskalla huomauttaa, koska en halua pahoittaa kenenkään mieltä.
Ajattelen liikaa muita kaikessa, kuinka haluan säilyttää hyvät välit kaikkiin ja olla pahoittamatta kenenkään mieltä. Silti toimin päinvastoin ajatuksiani tai siis teen aina päinvastoin kuin pitäisi eli tilanteessa, jossa mun pitäisi ajatella itseäni, teenkin asian muille eduksi ja kun pitäisi tehdä päinvastoin niin teen päinvastoin. Tämä saa mut näyttämään tosi usein itsekkäältä vaikka joka käänteessä mietin aina sitä toista.
Haluaisin ystäviä, haluaisin muutakin elämää kuin tallilla käymisen, onko se liikaa pyydetty? Nyt varmaan joo, luulen et mun pitää uskaltaa olla enemmän oma itseni mutta pelottaa että sitten kaikki vaan katoaa pois. Kuten meidän hyvä työporukka kesältä, meillä oli hauskaa ja hyvä yhteishenki, mutta töiden loputtua porukka hajosi enkä ole juuri pitänyt kehenkään yhteyttä koska ajattelen etteivät he kuitenkaan halua... Kaikilla on jo omat kaverit ja sitä rataa... Yhden piti tulla meille tässä lähiaikoina, mutta eipä taida tulla. Odotan innolla, mutta arvaan jo joutuvani pettymään. En kuitenkaan halua olla aina se, joka laittaa viestiä ja koittaa järjestellä jotain, eikö ystävyys juuri ole vuorovaikutusta ja vuorottelua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti